Avioero

Jotkut asiat ovat väistämättömiä. En saanut liittoa toimimaan, vaikka kuinka yritin rakkaudellani pelastaa!
Aikani yritin.. sitten tuli raja vastaan ja minusta tuli kyyninen.
Hymyni oli päälle liimattu ja sydämeni miestäni kohtaan kylmä. Suljin tunteet ulkopuolelle, että selviän.
Tein töitä pääni sisällä.. valmistelin itseäni pärjäämään omillani. Pohdin, tuskailin, mietin lapsia.

Mikään ei muuttanut sitä tilannetta, että meidän kaikkien oli paha olla.
Yhdessä olimme olleet lähes 10 vuotta, naimisissa melkein kuusi. Naimisiinmeno tuntui luonnolliselta askeleelta
kun kerran oli kaksi yhteistä lasta. Ei se kuitenkaan ollut luonnollista. Tunsin jo silloin sydämessäni, että teen virheen.
En vain ollut lähimainkaan valmis päästämään irti.

Elin sellaisten asioiden keskellä, joihin en vaan voinut vaikuttaa. Mieheni elämä kulki omaa raidettaan –
olimme lasten kanssa monesti irrallinen tiimi ja hän yksin itsensä kanssa.
Hän oli isä lapsilleen kuitenkin. Jollain omalla tavallaan yritti hoitaa isän roolinsa.
Mutta minulla ei ollut miestä. Tunsin itseni niin yksinäiseksi, että koski.

Risan itseni korjaaminen oli kuitenkin eräänlainen matka, joka minun täytyi kulkea.
Kaikki ne vuodet hammasta purren. Välillä toki joitain hyviäkin hetkiä!
En muuten olisi niin pitkään harkinnut eroa. Tai – ehkä olisin.
Ulkopuolisen on aina helppo sanoa: ” senkun lähdet ..” Joku toinen lähteekin.
Minä en uskaltanut, en luottanut itseeni ja kykyyni selvitä omillani kahden lapsen kanssa. Olin heikko sisältä, vaikka kova päältä.

En muista miten päätös syntyi. Ehkä vaan jonain päivänä huomasin olevani valmis. Avioero.
Luotin itseeni sen verran että uskalsin katsoa eteenpäin.
Ero laitettiin vireille ja odotettiin pakollinen harkinta-aika. Ja sitten kuvittelin olevani vapaa!
Oi sinisilmäistä ihmisolentoa.. Kaksi yhteistä lasta liimasi meidät kuitenkin yhteen tavalla tai toisella vielä vuosiksi eteenpäin.
Hankaluudet jatkuivat monin eri tavoin.
Kuitenkin olin nyt vapaa – olin vapauttanut jotain sisimmästäni ja kerännyt itsetunnon rippeeni läjään.
Tiesin että nyt selviän kyllä. Ja selvisin. Avioliittoa en kadu, enkä avioeroa. Pala minua ja elämääni.

Erosta on nyt vuonna 2014 kahdeksan vuotta.
Ajatus silloisesta avioliitosta tuntuu todella kaukaiselta.

Vaisto oli oikeassa – elämäni olisi nyt erilainen jos olisin sitä silloin kuunnellut.
Oppi olisi jäänyt saamatta ja olisin nyt joku muu.  Kiitollinen tästä.

Jaa kavereille

Jaa tämä julkaisu ystävillesi!

Tilaa uutiskirjeeni ja saat tietopaketin pH-ruokavaliosta!

Täytä lomake niin saat ilmaisen minioppaani suoraan sähköpostiisi. - Mariia

Olet melkein valmis. Vahvista vielä sähköpostistasi liittyminen ja saat tilaamasi mini-oppaan.